Avataan tähän keskusteluketju siitä, milloin kukin meistä tunnisti oman identiteettinsä.
Itsellä varhainen lapsuus meni niin, että uskoin olevani poika - vaikka siskojen kertomukset ja omat kiinnostukset viittasivat myös prinsessaleikkien suuntaan. Varhaismurkkuna havaitsin tähän ilmiöön selkeästi - kuulun siis joukkoon, jota transvastaiset piirit yrittävät vähätellä Rapid Onset of Gender Dysphoria -käsitteellä - ilmaantuminen saattoi olla äkillinen, mutta tila pysyvä.
Onnekseni sain sille nimen Kauneus ja terveys -lehdessä olleesta transvestiittejä koskevasta artikkelista joskus 1960-70-lukujen vaihteessa. Tuo artikkeli antoi minulle eväät asian käsittelyyn ja itsessäni hyväksymiseen. Meni kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta, ennen kuin siitä muille uskalsin kertoa. On tosin käynyt myöhemmin ilmi, että olin jo tuolloin lapsena jäänyt kiinni tästä asiasta äitini kohdalla.
Heipä hei kaikki!
Vasta tupsahdin tänne foorumille. Lapsena olisin halunnut aina sukkahousut jalkaan ja muutakin. Äidin hylättyjä sukkahousuja käytin salaa jo ala-asteella housujen alla, 80-90 - luvun vaihteessa. Koskaan en uskaltanut muuhun, olin muutenkin koulukiusattu. Tämä jatkui läpi ylä-asteen. Ammattkoulussa koitin skarpata, kuuluin porukkaa, koitin karistaa sukkahousut yms. 2000 koulut loppui, paluu kotikulmille, feminiini minä palasi myös.
Pikkuhiljaa uskaltauduin ostoksille naisten osastolle, sukkikset näkyi sandaaleista, lahkeet lyheni, kenkiä, värikkäitä vaatteita. Pukeuduin itsekseni kotona... Ex vaimo ei sulattanut kun sukkikset, ei oikein niitäkään. Nyky suhteessa voin enemmän olla itseni, mutten julkisesti vieläkään uskalla. Kuitenkin vasta uskaltauduin kaupungille vaaleissa naisten läysissä housuissa, kiilakorko sandaaleissa, sukkanehat, sukat, alusvaatteet, toppi. Hiukset kasvaa, väriäkin laitoin. Viime aikojen kehitys lienee paljolti psykologini ansiota, jalka on jo kaapin oven välissä.
Terkuin Miisa
Mä olen 40v.lapsena oli joskus sellanen ohimenevä "ois kiva olla tyttö" vaihe. Teininä pukeuduin kuin punkkari(mitä olinkin) nautin suuresti tiukoista ihon myötäsistä poolopaidoista joita oli lekattu lyhyemmäksi.ja tiukahkoista revityistä farkuista ja maihareista.silmämeikit oki aina vkl laitettu samoin keesi. Takasin tähän hetkeen:tuo kaikki jäi taakse ja elin normaalia elämää normaaleissa vaatteissa.nyt naimisissa itseäni nuoremman naisen kanssa joka suht avoin kaiken kanssa.jossain kohtaa hänen pikkareita vitsinä kokeilin,sitten aloin pitää niitä enemmänkin.hän kun oli poissa kokeilin joitakin toppeja kireitö housuja yms...viimein pukeudun aina kun häm poissa hänen vaatteisiin.sitten yhtenä iltana päätin lähettää hänelle kuvan itsestäni.vastaus oli jotain suuntaan:keltainen sopii sulle.tästä siis aikaa nyt jtn 1kk.olen kotona pukeutunut urheiluhousuihin (mukavan kireät) ja hänen paitaan tms.ei ole mitää ihmeellistä reaktiota tullut.joskus selvästi katsoo ku olen vaihtan esim hänen vaatteet päälle ni lähettää mut koiraa käyttämään.eli yrittää selvästi saada mua ulospäin.(uskomaton vaimo)..itse en vielä ole valmis pidemmälle kuin koiran kusetukseen.mutta ehkä aikanaan.tai sit ei.en stressaa asiaa.pääasia että kotona saa olla oma itsensä..
Vaikea määrittää hetkeä, kun lapsena ei ollut siskoa, jonka vaatteita olisi voinut käydä lainaamassa. Mielenkiinto oli suuri, kun tytöt olivat erilaisia, vaatteetkin. Äidin vaatteita tuli jo lapsena kokeiltua. Vasta opiskeluaikana olin ensimmäisen kerran naiseksi pukeutuneena koko illan ulkona karnevaaleissa Saksassa. Sen jälkeen omien lasten kasvettua isommiksi olen uudelleen tehnyt sitä. Vuosien saatossa on ulkona ollut kaikin puolin helpompaa, mielipiteet ja asenne muuttunut, netti tullut jne.
Suunnilleen kolmivuotiaana, eli silloin kun JFK tuli Ameriikan presidentiksi. Emsimmäisen kerran pukeuduin tätini luvalla hänen vaatteisiinsa siinä 24-vuotiaana. Ja tästä se alkoi!
Liityin setaan 2015, koska ajattelin että olen homo/bi/aseksuaali. Aika nopeasti löysin itseni sukupuoli-identiteettiään etsivästä vertaistuesta. Tästä alkoi matka , joka johti ensimmäisen minihameen ostamiseen. Tämä johti toiseen seikkaan ja 2019 tulin kaapista lopullisesti. 2019-Helsinki Prideillä äiti ja isä sai tietää, koska olin heidät kutsunut juhlimaan asiaani, että pukeudun naiseksi.
Ihan auvoista tämä ei silti ole ollut. Olen kärsinyt masennuksesta ja sekalaisista persoonallisuushäiriöistä mm. olen aika estynyt. En ole seurustellut kenenkään kanssa.
Tätä kirjoittaessa olen yhä vapaampi, että voin olla myös Milka. Saan energiaa. Iso kiitos kaikille pioneerityötä tässäkin yhdistyksessä tehneille.
Yksittäinen iso asia oli nähdä Vasta nyt olen Amanda-dokumentti.
Tämä on ihan tosi juttu, kun näin dokumentin sen ensi-illassa, kävelin kotiin ja romahdin sängylle itkemään. Miksi minäkään en saa olla omanlainen.
Joskus olen ihmetellyt miksi ihmiset ei saa pukeutua niin kuin haluaa. Mutta nämä tunteet olen aika painanut pois.
Tästä voisi lisääkin puhua myöhemmin. Kaverit on ollut iso apua.