Avataanpa tässä ketju, jossa kukin voi esitellä itsensä. Olen Anukatariina 60+ transfeminiini Espoosta. Transtaustani tunnistin n. 11-vuotiaana ja sen pidin piilossa 54-vuotiaaksi saakka. Kun sitten uskaltauduin asiasta kertomaan puolisolleni, hän on kannustanut minua avoimuuteen. Aika tarkalleen kaksi vuotta olen ollut avoimesti oma itseni töissä ja vapaa-ajalla - ratkaisu, jota en todellakaan kadu! Olen myös tällä haavaa DwC:n puheenjohtaja, Helsingin kahvi-iltojen yksi emäntä kolmesta ja Setan Transpoliittisen toimikunnan varapuheenjohtaja. Soitan poskeani somessa transoikeuksien puolesta ja välillä laadin kyselyitä erilaisista transihmisten elämää koskevista asioista.
Heips!
Minä oon Essi, nelikymppinen tiitti Kanta-Hämeestä. Joskus pikkumuksuna löysin äiteen vaatekaapin ja omille muutettuani sitten ihan omani. Aikani tyttöilin tyystin kaapissa, jossain vaiheessa aloin kulkemaan myös pihalla ja lakkasin kiistämästä totuutta. Päädyin tyyliin, että en tuputa, mutta jos joku osaa kysyä, niin en myöskään kiistä.
Viimeisen ehkä viiiiden vuoden aikana olen kuitenkin vähitellen integroinut "parhaita paloja" arkielämään, jonka myötä varsinainen tyttöilytarve/-into on yllättäen vähän heikentynyt. Toki edelleen on kivaa tälläytyä kunnolla ja välillä niin teenkin, mutta voin myös luontevasti esim. kulkea hame päällä mm. tapahtumissa ja töissä. Esim. työpaikan pikkujouluissa mulla oli pitkä punainen farkkuhame ja musta pitkähihainen kropanmyötäinen peruspaita, mutta ei meikkiä, korkoja tms. Positiivista kommenttia tuli aiheesta kerättyä tälläkin varustuksella. Muutenkin olen ottanut mieselämään mm. naisten paitoja ja housuja, jotka eivät ole äärimmäisen feminiinisiä, mutta selvästi mallia jota ei miesten puolelta kaupasta löydy. Sellaista vihjaavaa gender-blendingiä siis :)
Tajusin myös tätä varten kuvia selatessani, ettei minusta ole juurikaan tyttökuvia pitkään aikaan otettuna, joten tämäkin kuva Aulangolta on jo 7 vuoden takaa, vuodelta 2016:
Töissä en ole täydessä tällingissä käynyt, mutta kun työpaikan sateenkaariyhteisölle tuli pyyntö osallistua yhdenvertaisuusvideon kuvauksiin ja ketään konttorilla arkityttöilevää transpersoonaa ei ilmoittautunut, niin totesin että kyllähän sinne pitää transväriä saada ja hyppäsin kyytiin. Tuon meidän työpaikan yhdenvertaisuusvideon voi katsoa tuosta: https://www.youtube.com/watch?v=nV2SBXYsrSw - meikäläinen pääsee ruutuun siinä 3min tienoossa (ja kuvasta näkee että tilanne jännittää, kun en mikään linssilude normaalisti ole).
Sellainen tiittinörtti täällä siis :)
Heippa kaikki,
Olen Miisa Bettiina Pirkanmaalta. Keski-iässä ollaan jo ja koko ikäni ollut piilotyttönä. Välillä olen yrittänyt heiluttaa korkokenkiä ja sukkahoususääriä kaapin ovesta, mutta sitä ovea on kyllä lyöty kiinni päin naamaa. Muissakin viestiketjuissa olen viimeaikoina kertonut tapojani täyttää naisellisuuteni kaipuuta päivittäisessä elämässä. Naisten alusvaatteet, sukkahousut tai naisten sukat puetaan ihan joka aamu helpottamaan tuskaa. Joskus harvoin on mahdollista kotosalla kunnolla pukeutua, mutta se on liian harvoin mahdollista.
Hiljattain otin tuntemukseni esiin psykologin kanssa. Hän kokee asian olevan minulle hyvin tärkeä hyvin pitkältä aikaa ja koittaa rohkaista tuomaan sitä enemmän esiin, jotta voisin paremmin. Olen selvästi onnellisempi, jos voin toteuttaa itseäni sellaisena kun sisällä tuntuu. Hän myös rohkaisi etsimään vertaistukea ja täällä nyt ainakin ollaan. Olen pikkuhiljaa lueskellut keskusteluja ja heitellyt omia juttujani. Keskustelu on vaan hyvin vähäistä täällä.
Viime viikkoina olen ottanut isoja askelia itseni kanssa. Kotona Crocsit vaihtui balleriinoihin, shortsien kanssa ihonväriset sukkikset ihan kaupassa ja asti. Kaupungilla kokeilin rohkeuttani jopa korollisissa remmisandaaleissa ja sukkahousuissa(vaaleat naisten housut vaan kuitenkin ja T-paita). Nämä ovat nyt kotona kaikille näkyneet. Lapset tosin ovat pienestä asti nähneet minun käyttävän sukkahousuja, se on jo normaalia. Keväällä päätin antaa hiusten kasvaa, nyt ne saa jo pikku tupsuksi ponnarille. Avopuolisolle olen alusta asti kertonut ja näyttänyt mitä minulla on ja miksi. Silti hän kummastelee minua ja touhujani, vaikka hyvin tietää miksi ja sanoo asian olevan hänelle OK. Ei se silti taida olla ihan OK. En vaan jaksa, enkä halua pitää Miisaa piilossa. Tämä on ehkä ahdistanut vielä enemmän viime päivinä.
En vielä osaa meikkailla, eikä ole välineitäkään yms. se varmaan opetellaan seuraavaksi.
Siinäpä minä ja taustaani. Overall kuvaa mulla ei ole oikeen ole.
Terkuin Miisa
Schönen Dank, sehr geehrte Emäntä.
Valitettavasti minulla on sovittu meno toisaalle. Raakkules viäkhön, ku en tullut tarkistaneeksi kahvi-illan ajankohtaa! No näkyypähän...
Eva
Kiitos hienosta tarinasta, aivan upeaa! Kirjoitan myöhemmin lisää, nyt tämä tyttö menee untenmaille. Huomenna tiistaina nimittäin taas kynsistudioon ja sieltä Pasilaan DwC:n kahvi-iltaan. Tervetuloa sinne Eva ja kaikki jotka vain pääsevät!
Minä olen helsinkiläinen, kohta 65-vuotias transvestiitti. Olen syntyisin yliseltä Pirkanmaalta ja eläkkeellä oleva koneteknikko. En ole koskaan ollut naimisissa, yksi puolentoista vuosikymmenen avoliitto on takana! Juureni ovat tuolla Kauhavan - Härmien tienoilla, jonka vuoksi minulla on aika vahva oikeuskäsitys. Olen myös lapseton. Minulla on kyllä naisystävä, oikea taivaan lahja. Kun nyt osaisin olla hänen arvoisensa!
Varhaisimmat naistenvaatekokemukseni olivat siinä taaperoikäisenä. En tiedä, oliko kyse jostain ihme aivosähköhäiriöistä, mutta tuolloin näin jatkuvasti hirvittäviä painajaisunia, yö yön jälkeen. Äidin ja siskon kanssa käytiin usein sukulaisissa ja nukuttiin lattialla siskonpetissä. Ja niinhän siinä kävi, että kun heräsin öisin pahoista unista, ojensin käteni äitiä vasten. Äiti nukkui aina alushame yllään. Ja se nailonalushameen tuntu kättäni vasten, turvallisuudentunteen herätessä kolmivuotiaassa jauhojulpissa, eikä muuta tarvittu, semminkin kun kokemus toistui toistumistaan...
Kotipuolessa sitten jouduin jostain ihme syystä koulukiusatuksi. Tytöt eivät kiusanneet minua koskaan, asialla oli paskainen paperityöläisen poika. Myös ankara kotikasvatus oli tuolloin muotia ja sain sitäkin kokea ihan riittävästi. Huomasin, että sielläpäin Suomea on äärettömän raskas kuolemansynti erottua millään tavalla porukasta! Harrastin muun muassa kantria ja kitaransoittoa, erityisesti rakastan vieläkin akustisen 12-kielisen kitaran soittamista ja äänensävyä. Skaalaani kuuluu folk, balladit, kantri ja gospel. Kolme avosointua ja totuus, siinä se.
"Mikä vittu sä luulet olevas, kun ei sulle viina eikä moppipäämusa kelpaa?"
Miesseura näytti tapansa, en suinkaan halunnut samanlaiseksi.
(Alushamealushamealushame...)
Ja ensimmäisen kerran sitten pukeuduin tätini luvalla hänen vaatteisiinsa. Lajini oli löytynyt. Ja erityisesti, kun sain ylleni hänen mustan kokoalushameensa. Tätini oli uskovainen, hän kuitenkin tykkäsi minusta. Kertoessani asiasta hänelle, huomasin kuinka hänen fundamentalistimiehensä yritti kovasti hillitä naamaliikkeitään, turhaan. Tätini sanoikin, että olin ollut jotenkin rauhaton ja pitkän aikaa.
Olin nuorena ns. kaunis poika, ja minulle kerrottiin, että ottajia olisi kyllä ollut, mutta en voinut, kun tiesin että kertoessani hobbystani, niin minut hylätään sekunnissa. Johtuiko tämä sitten siitä, että olemalla oma itseni tunkeudun jotenkin naiseuden reviirille kilpailijaksi? Muutamankin naisen kohdalla tämä kohosi kynnyskysymykseksi, myös ex-avokilla. Erosta tulikin aika ruma...
Nyt on toista. Alushameita minä olen saanut hankituksi aika lailla. Tosin, olen mopo verrattuna maailmalla oleviin tosiharrastajiin, eräälläkin englantilaisella sankarilla 15 000 alushametta, mutta hän myös käy kauppaa niillä. Täällä Suomessa, pubiruusu-univormun luvatussa maassa niitä löytyy aika huonosti. Ebay on paras lähde. Muutakin minulta kyllä löytyy, mekkoa ja hametta. Hugo Boss-ukkobokserini ovat jo aikoja sitten lahonneet olemattomiin, mustat French Knickersit ovat paljon mukavammat ja aktiivikäytössä! Mieluimmin harrastan tätityyliä, mallia hame ja pusero. Opiskelijatyttöunivormukin on aika kiva, vekkari ja collegepusero. Alushame on muuten mahtavaakin mahtavampi oloasu kotosalla. Niinkuin sanoin, DDR-rautatien naisjunanlähettäjän virkapuku lakkeineen olisi aika kiva!
Sain asiastani kyllä silmilleni töissä, mutta ei se enää mitään vaikuta. Niin se pubiruusu-univormu = tunika ja legginsit. Muodin kruunaa vielä Kouvola-tukka: lyhyeksi leikattu ja värjätty punaiseksi.
En laita kuvaa, osin taitamattomuuteni vuoksi ja toisekseen, aika on kulkemassa naamani yli potkukelkalla ristiin rastiin. Päänsärkyä en kuitenkaan tästä ota.
Terveisiä, siskoni!
T. Eva Linke
Moiks, mä oon Jenna 60+ trans-sukupuolinen olento Hyvinkäältä.
Kiitokset hienosta viestistäsi ja kiva kun löysit sivumme! Pahoittelen tilanteesi puolesta, niin tuttua monille muille ja aiemmin minullekin. Meillähän on toimintaa muutamassa paikassa ympäri Suomea, jos haluat tulla tapaamaan meitä muita. Helsingissä on kaksi kertaa kuussa tapaaminen, seuraava jo tiistain 22.2.22 :) Tervetuloa!
Kop-kop, onko täällä ketään...?
Sain päähäni etsiä netistä tietoa 'ristiinpukeutumisesta' ja löysin näille kauniille sivuille. Naisten alusasuissa on aina ollut jotain maagista voimaa, joka veti minut jo hyvin nuorena varovasti salaa tutkimaan mitä siskon ja äidin vaatekaapeissa on. Olen pienestä pitäen ihaillut, -suorastaan fanittanut😍-, ihania naisia ja tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Kuinka siis olisin voinut jättää heidän vaatteitaankaan rauhaan?😊
Nyt on sitten kertynyt kokemusta satunnaisen epäsatunnaisesta pukeutumisharrastuksesta jo lähes puoli vuosisataa. Joskus menee pitkiäkin aikoja ettei asia tule edes mieleen, mutta sitten kun taas poimii sukat tai pöksyt käsiinsä, niiden kosketuksessa on heti sitä taikaa! Pidän iloisista väreistä, kiiltävistä kankaista, niiden tunteesta iholla, siitä kahisevasta äänestä joka niistä lähtee..., vastustamattoman ihanaa! Erityisen heikkona olen korsetteihin.
Minulla on ollut ilo ja onni edes kerran elää parisuhteessa jossa asujen ihailua ja niistä nauttimista ei tarvinnut salata. Oli hieno kokemus että pukeutuminen voi olla myös yhteinen harrastus. Siitäkin hieno suhde että silloin tuli opeteltua ja harjoiteltua korsetin tekemisen taito. Kaikki korsetit ovat upeita, mutta omien mittojen mukaan tehty ja juuri oman mielen mukainen korsetti hyväilee kuin toinen iho!
Nykyään elän uudessa, oikein onnellisessa suhteessa, mutta olen asuharrastuksen osalta takaisin kaapissa kuten tavallista. Välillä sitä toki ajattelee miten erikoista on että elämässä on sellainen "sosiaalinen sopimus", että mies ei koske naisten ihaniin hepeneisiin, saati pue niitä päälleen. Höh!😁 Minä olen kuitenkin tehnyt niin *aina*, eikä ole tullut mieleen että siinä tavassa olisi jotain pahaa, saati että siitä pitäisi tehdä jotain numeroa. Se vain tuntuu niin hyvältä; taianomaiselta!
Mutta *huokaus*; noudatetaan nyt sitten sitä sopimusta: ei herätetä pahennusta ja/tai eksistentiaalista itsetuntokriisiä toiselle, joka odottaa että suhteessa on "vastakkaisten" sukupuolten roolijako. Ja jos tuo "vastakkainen" sukupuoli fanittaakin samanlaisia vaatteita kuin hän itse, niin se ei enää olisikaan "vastakkainen" sukupuoli ja siihen suhde sitten romahtaisi kuin korttitalo!😕
No; elämä kuitenkin on!😊 Onneksi voin nauttia hepeneistä sosiaalisia sopimuksia loukkaamatta salaa silloin kun siltä tuntuu. Ja ehkä opin siitä vielä jotain uutta jos saan vaihtaa ajatuksia samanmielisten ihmisten kanssa?
Mukavaa kevättalvea kaikille❣️
Hups. Toinen kuva jäi. Sori huono laatu yms. Mutta mä oon mä.
Hei. Olen Milka. 38-vuotias transvestiitti. Kuuntelen metallia, joten naislookkini on rock/metal/goottihenkinen. Tässä pari kuvaa. Tuossa on 2019-Helsinki-pride. Mä oon toi goottitypy(ainakin omasta mielestä. Toivottavasti tekin tykkäätte) tuossa oikealla. Kuvassa on isäni ja vieressäni isän vaimo Paula. Kaveri etualalla ja hänen veljensä isäni vieressä. Kuvaaja on kaverini kanssa. Ihanne olisi se sarjakuvagoottineiti Nemi, mutta tosimaailma on kaukana ihanteista. Mutsikin oli, mutta ilmeisesti oli lähtenyt jo kotiin, kun kuva otettiin.
Haluan töihin järjestöalalle. Kuuntelen Metallimusaa(Yllätys!), tykkään lautapeleistä, yritän kuntoilla ja välillä pitää päiväkirjaa. Futis kiinnostaa kanssa jonkun verran. Milka on neiti, jonka löysin sisältäni jokin aika sitten.
Moi kaikille! Olen Miitta-Julia, koko lailla uusi täällä joukossa. Oli yllättävän pitkä prosessi tähän samanhenkiseen joukkoon liittyminen. Ensimmäisen kerran löysin Dreamwear Clubin sivuille viime syksynä ja vasta vuoden vaihduttua rohkaistuin lähettämään jäsenhakemuksen. Kuten muutama muukin teistä, olen pohtinut keskustelufoorumia katsellessani sen hiljaisuutta. Olisikko niin, että oman itsensä hyväksyminen on meille suuri askel mutta niin myös samanhenkisessä turvallisessakin joukossa esille tulo omana itsenään? Veikkaanpa, että eri korkuinen kynnys on tai on ollut meillä jokaisella lähteä kirjoittamaan tänne ja tehdä sillä tavalla kaikesta tästä hiukan enemmän todellista.
Mutta siis, olen itäisessä Suomessa asuva 50+ itseni monen mutkan jälkeen löytänyt ja hyväksynyt maallaviihtyjä. Elämäntarinani lienee melko tavallinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa viihdyin hyvin tyttöjen seurassa, seurustelinkin, ja viihdyin muutenkin. Miespuolisia ystäviä minulla on aina ollut vähän ja ns. miesporukoissa olen aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta. Usean epäonnistuneen parisuhteen (tähän kuuluu kaksi avioliittoakin) erottuani kahden lapseni äidistä ajauduin pohtimaan elämääni pintaa syvemmältä. Laitettuani hiukan alle viisikymppisenä ensimmäistä kertaa jalkaani kiilakorkoavokkaat ymmärsin kuin salaman iskusta mikä pala elämäni palapelissä oli ollut väärin päin. Kertaalleen tyhjensin kenkäkaappini kirpparille tavattuani nykyisen puolisoni (punaiset Vagabondin nilkkaremmiavokkaat harmittavat vieläkin). Yksi elämäni tähän asti kovimmista paikoista tuli eteen, kun ymmärsin häävalmistelujen alettua etten voi palata entiseen. Pelotti enemmän kuin koskaan ottaa asia esille, mutta onneksi kohdallani kaikki meni hyvin. Olemme naimisissa ja olen puolisoni toiveen mukaisesti tuonut asioita julki pienin askelin. Kuvaisin itseäni sellaiseksi kaapista kurkistajaksi. Miesmoodin värimaailman uudistaminen meni asiaa tuntemattomalle lähipiirille viidenkympin villityksen ja uuden suhteen piikkiin. Elän naisena sisimmässäni ja ollessani kahden kotona puolisoni kanssa. Puolisoni lisäksi totuuden tietää kourallinen aivan lähimpiä ihmisiä, lapset eivät (tosin uskon teini-ikäisen tyttäreni aavistavan jotain isän usein lakatuista varpaankynsistä...). Osaltaan arjen pakottaa miesmoodiin maaseudulle kuuluvat sosiaaliset kuviot ja työskentely maaseudulla palvelualan yrittäjänä.
Mutta erästä laulua lainatakseni "asiat vois olla huonommin, kauhean paljon huonommin". Ehkä kaapin ovi aukeaa jonain päivänä lisää, joskus olen jo vieraassa isommassa kaupungissa kulkenut puolisoni kanssa julkisesti ripsarissa ja lakatuissa kynsissä...
Hyvää kevään odotusta kaikille!
Miitta-Julia 🤗
Heippa :) Olen Kaisla, alunperin helsinkiläinen, nyt maallemuuttaja. Iältäni siellä keski-iän kypsemmällä puolella. Huomasin joskus murrosiän alussa, että olen vähn toisenlainen kuin jääkiekosta ja muusta reippaanlaisesta pitävä poika. Sain jäädä aika nuorena yksin kotiin ja ei aikaakaan, kun keksin sovitella äidin vaatteita :) Olin niin pieni pitkään, että 36 numeron kengät mahtuivat. Mutta kyllä nolotti ... jotenkin arvasin, että kukaan muu luokan pojista ei voinut tietää, miten upeilta jo pelkästään sukkahousut voivat tuntua :) No se sitten jäi taka-alalle. Ensimmäinen vaimoni sitten huomasi, että olen kiinnostunut kengistä ja kaikesta muustakin vaatetukseen liittyvästä. Aloimme yhdessä pukeutua ja pukea tietysti minua :) Opettelin oikeastaan aika hyväksi meikkaajaksikin ..muutamaa vanhaa valokuvaa ei tarvitse hävetä vieläkään... Sitten se painui jotenkin taka-alalle. Sitten tuli lapsia eikä siinä ollut enää oikein miettiä itseään. Nyt sitten maalla ja uusissa naimisissa. Jotenkin vain tuli runsas vuosi sitten sellainen olo, että nyt haluan taas pukeutua. vaatekaappini kasvoi vuodessa ihan kohtuulliseksi, varsinkin kengistä pidän. Minulla on onni omistaa aika pienet jalat, 39-40, vaikak olen yli 180 cm. Joten kauniita kenkiä on helppo saada. Vaikka itse nanonkin, sääreni ovat ihan kelvot. Niin siitä se muuten taisi ensimmäisen vaimoni kanssa alkaakin..hän halusi nähdä sääreni sukissa ja hameessa :)) Olen ihan ylpeä vaatekaappini sisällöstä, mutta valitettavasti olen itsekin siellä...Pääsen pukeutumaan sen verran harvakseltaan, että en viitsi yleensä meikata, siksi ei ole oikein laittaa kuvaakaan... vaikka kyllä se vieläkin onnistuu ihan hyvin.. Teihin verrattuna, jotka elätte arkea myös ulkoisesti oikean näköisenä...niin taidan olla vain aika vajaavainen :) Toisaalta parempaa tämä elämä verrattuna siihen , että ei mitään :)). Miksihän täällä on muuten näin vähn keskustelua, vai onko sitä vain jäsenalueella? Kiitos jos luit ja valtavasti halauksia teille kaikille :)) Kaisla
Olen Tuula Marika Helsingistä, myös kahvi-iltojen emäntä 👸☕👩💬🍰. Tulin kaapista ulos nelikymppisenä, koska en pystynyt sisäistä naistani enää millään salaamaan.
Ja se muutti kaiken: uusi ja parempi elämä omana itsenäni alkoi 🤗💃👍
Ensimmäinen ihana muistoni lapsuudesta oli pikkusiskon helmikaulakoru 📿, jonka viisivuotiaana salaa suuren jännityksen ja innostuksen kanssa laitoin kaulaani yön pimeydessä ja nukahdin onnellisena 🌒 🛌.
DwC:lle tulo ensimmäisen kerran taas pelotti 😰 enemmän kuin mikään muu elämässäni. Silloin en olisi ikinä osannut kuvitella, miten hienosti perheeni 👨👩👧👦 ja kaikki 💕 läheiset tulisivat minut hyväksymään.
Tiedän, ettei kaikille käy yhtä hyvin ja siksi haluan aina tarvittaessa auttaa DwC:lle tulevia, oli sitten kyse elämäntilanteesta 😓, identiteetistä tai vaikka sitten meikkauksesta 💄👄, vaatetuksesta 👗👜👠 jne. Olen todella iloinen jokaisesta uudesta ihmisestä, joka haluaa tulla seuraamme.
-----
Vapaa-ajallani harrastan kaikkea sekalaista kuten säveltämistä 🎹🎶 , luontoretkiä 🐿🌲, scifiä 🚀🌟, pingistä ⚪, mökkeilyä 🏞 sekä pelien ohjelmointia 🎮🕹. Ja työkseni itse asiassa teen ohjelmia ⌨💻🖱, puoliksi nörtti kun olen 😉
-----
Tämän kuvan minusta otti syyskuussa 2019 ystäväni ❤ Inna, joka on myös kampaajani.