Olen Tuula Marika Helsingistä, myös kahvi-iltojen emäntä 👸☕👩💬🍰. Tulin kaapista ulos nelikymppisenä, koska en pystynyt sisäistä naistani enää millään salaamaan.

Ja se muutti kaiken: uusi ja parempi elämä omana itsenäni alkoi 🤗💃👍

Ensimmäinen ihana muistoni lapsuudesta oli pikkusiskon helmikaulakoru 📿, jonka viisivuotiaana salaa suuren jännityksen ja innostuksen kanssa laitoin kaulaani yön pimeydessä ja nukahdin onnellisena 🌒 🛌.

DwC:lle tulo ensimmäisen kerran taas pelotti 😰 enemmän kuin mikään muu elämässäni. Silloin en olisi ikinä osannut kuvitella, miten hienosti perheeni 👨‍👩‍👧‍👦 ja kaikki 💕 läheiset tulisivat minut hyväksymään.

Tiedän, ettei kaikille käy yhtä hyvin ja siksi haluan aina tarvittaessa auttaa DwC:lle tulevia, oli sitten kyse elämäntilanteesta 😓, identiteetistä tai vaikka sitten meikkauksesta 💄👄, vaatetuksesta 👗👜👠 jne. Olen todella iloinen jokaisesta uudesta ihmisestä, joka haluaa tulla seuraamme.

-----

Vapaa-ajallani harrastan kaikkea sekalaista kuten säveltämistä 🎹🎶 , luontoretkiä 🐿🌲, scifiä 🚀🌟, pingistä ⚪, mökkeilyä 🏞 sekä pelien ohjelmointia 🎮🕹. Ja työkseni itse asiassa teen ohjelmia ⌨💻🖱, puoliksi nörtti kun olen 😉

-----

Tämän kuvan minusta otti syyskuussa 2019 ystäväni ❤ Inna, joka on myös kampaajani.

Heippa :) Olen Kaisla, alunperin helsinkiläinen, nyt maallemuuttaja. Iältäni siellä keski-iän kypsemmällä puolella. Huomasin joskus murrosiän alussa, että olen vähn toisenlainen kuin jääkiekosta ja muusta reippaanlaisesta pitävä poika. Sain jäädä aika nuorena yksin kotiin ja ei aikaakaan, kun keksin sovitella äidin vaatteita :) Olin niin pieni pitkään, että 36 numeron kengät mahtuivat. Mutta kyllä nolotti ... jotenkin arvasin, että kukaan muu luokan pojista ei voinut tietää, miten upeilta jo pelkästään sukkahousut voivat tuntua :) No se sitten jäi taka-alalle. Ensimmäinen vaimoni sitten huomasi, että olen kiinnostunut kengistä ja kaikesta muustakin vaatetukseen liittyvästä. Aloimme yhdessä pukeutua ja pukea tietysti minua :) Opettelin oikeastaan aika hyväksi meikkaajaksikin ..muutamaa vanhaa valokuvaa ei tarvitse hävetä vieläkään... Sitten se painui jotenkin taka-alalle. Sitten tuli lapsia eikä siinä ollut enää oikein miettiä itseään. Nyt sitten maalla ja uusissa naimisissa. Jotenkin vain tuli runsas vuosi sitten sellainen olo, että nyt haluan taas pukeutua. vaatekaappini kasvoi vuodessa ihan kohtuulliseksi, varsinkin kengistä pidän. Minulla on onni omistaa aika pienet jalat, 39-40, vaikak olen yli 180 cm. Joten kauniita kenkiä on helppo saada. Vaikka itse nanonkin, sääreni ovat ihan kelvot. Niin siitä se muuten taisi ensimmäisen vaimoni kanssa alkaakin..hän halusi nähdä sääreni sukissa ja hameessa :)) Olen ihan ylpeä vaatekaappini sisällöstä, mutta valitettavasti olen itsekin siellä...Pääsen pukeutumaan sen verran harvakseltaan, että en viitsi yleensä meikata, siksi ei ole oikein laittaa kuvaakaan... vaikka kyllä se vieläkin onnistuu ihan hyvin.. Teihin verrattuna, jotka elätte arkea myös ulkoisesti oikean näköisenä...niin taidan olla vain aika vajaavainen :) Toisaalta parempaa tämä elämä verrattuna siihen , että ei mitään :)). Miksihän täällä on muuten näin vähn keskustelua, vai onko sitä vain jäsenalueella? Kiitos jos luit ja valtavasti halauksia teille kaikille :)) Kaisla

Moi kaikille! Olen Miitta-Julia, koko lailla uusi täällä joukossa. Oli yllättävän pitkä prosessi tähän samanhenkiseen joukkoon liittyminen. Ensimmäisen kerran löysin Dreamwear Clubin sivuille viime syksynä ja vasta vuoden vaihduttua rohkaistuin lähettämään jäsenhakemuksen. Kuten muutama muukin teistä, olen pohtinut keskustelufoorumia katsellessani sen hiljaisuutta. Olisikko niin, että oman itsensä hyväksyminen on meille suuri askel mutta niin myös samanhenkisessä turvallisessakin joukossa esille tulo omana itsenään? Veikkaanpa, että eri korkuinen kynnys on tai on ollut meillä jokaisella lähteä kirjoittamaan tänne ja tehdä sillä tavalla kaikesta tästä hiukan enemmän todellista.

Mutta siis, olen itäisessä Suomessa asuva 50+ itseni monen mutkan jälkeen löytänyt ja hyväksynyt maallaviihtyjä. Elämäntarinani lienee melko tavallinen. Lapsuudessa ja nuoruudessa viihdyin hyvin tyttöjen seurassa, seurustelinkin, ja viihdyin muutenkin. Miespuolisia ystäviä minulla on aina ollut vähän ja ns. miesporukoissa olen aina kokenut jonkinlaista ulkopuolisuutta. Usean epäonnistuneen parisuhteen (tähän kuuluu kaksi avioliittoakin) erottuani kahden lapseni äidistä ajauduin pohtimaan elämääni pintaa syvemmältä. Laitettuani hiukan alle viisikymppisenä ensimmäistä kertaa jalkaani kiilakorkoavokkaat ymmärsin kuin salaman iskusta mikä pala elämäni palapelissä oli ollut väärin päin. Kertaalleen tyhjensin kenkäkaappini kirpparille tavattuani nykyisen puolisoni (punaiset Vagabondin nilkkaremmiavokkaat harmittavat vieläkin). Yksi elämäni tähän asti kovimmista paikoista tuli eteen, kun ymmärsin häävalmistelujen alettua etten voi palata entiseen. Pelotti enemmän kuin koskaan ottaa asia esille, mutta onneksi kohdallani kaikki meni hyvin. Olemme naimisissa ja olen puolisoni toiveen mukaisesti tuonut asioita julki pienin askelin. Kuvaisin itseäni sellaiseksi kaapista kurkistajaksi. Miesmoodin värimaailman uudistaminen meni asiaa tuntemattomalle lähipiirille viidenkympin villityksen ja uuden suhteen piikkiin. Elän naisena sisimmässäni ja ollessani kahden kotona puolisoni kanssa. Puolisoni lisäksi totuuden tietää kourallinen aivan lähimpiä ihmisiä, lapset eivät (tosin uskon teini-ikäisen tyttäreni aavistavan jotain isän usein lakatuista varpaankynsistä...). Osaltaan arjen pakottaa miesmoodiin maaseudulle kuuluvat sosiaaliset kuviot ja työskentely maaseudulla palvelualan yrittäjänä.

Mutta erästä laulua lainatakseni "asiat vois olla huonommin, kauhean paljon huonommin". Ehkä kaapin ovi aukeaa jonain päivänä lisää, joskus olen jo vieraassa isommassa kaupungissa kulkenut puolisoni kanssa julkisesti ripsarissa ja lakatuissa kynsissä...

Hyvää kevään odotusta kaikille!

Miitta-Julia 🤗